Tunnelin päässä alkaa näkyä valoa, ainakin toivon niin!

Tuntuu kuin olisi ikuisuus tuosta Keralan reissusta. Sen verran syvällä sängyn pohjalla on vietetty menneet kaksi päivää. Mun piti olla tää viikko oikeen ahkera koululainen, jotta voisin ensi viikolla lähtee reissuun, mutta toisin kävi... Sunnuntai-iltana oli jo jotenkin vähän jännä olo ja maanantai-iltana yhä kuumeisempi. Tiistai-aamuna olin aamupalapöydässä vähän kahden vaiheella lähteäkö kouluun vai ei, mut onneks toinen vaihtari sai mut järkiini ja jäin kotiin. Kaksi päivää meni kuumehoureessa ja nukkuessa. Lihakset oli niin väsyneet, etten jaksanut paljon päätä nostaa tyynystä. Kuumelukemista ei ole tietoa, kun ei tullut kuumemittaria mukaan, mutta olo oli kyllä harvinaisen heikko. No särkylääkkeiden voimin selvisin pahimman yli. Unettomina hetkinä laitoin ekaa kertaa joululaulut soimaan ja yritin niillä piristäytyä, mutta täytyy myöntää, että joulutunnelma tuntui melko kaukaiselta. En ollutkaan vielä menneiden 2 kk aikana täkkiä tarvinnut, mutta nyt ei mikään lämmike meinannut riittää. Eilen illalla sitten alkoi tuntua, et kuume on selätetty, mutta sitten ei pysynyt enää ruoka sisällä... Kylläpä olo tuntui hyvältä tänä aamuna, kun kuume oli poissa! Kykenin jopa alakertaan aamupalalle, vaikka päässä vähän heittikin. Nyt näyttää jopa siltä, että alan tervehtyä, vaikka olo onkin melko heikko. Onneks olin säästänyt osan mun Suomesta tuomia hapankorppuja pahan päivän varalle. Ilman niitä en olis kyllä varmaan selvinnyt :)

Ollaanhan me noitten meidän hotellipoikien järjen juoksua jo moneen kertaan muitten vaihtarien kanssa ihmetelty... Hirveen ahkeria ne on ja pyrkii tekemään tietysti kaikkensa meidän viihtyvyyden eteen, mut aina ei suomalaisten ymmärrys meinaa riittää. Suurin hankaluus tietysti kielitaito ja sit erilainen kulttuuri. Eilen mulla meinasi käsrivällisyys pettää, kun heräsin kuumehoureesta puhelimen pirinään klo 8 aamulla ja kun viimein tajusin mistä on kyse ja ymmärsin vastata niin puhelimen toisesta päästä kuului meidän vakkari tarjoilijan iloinen ääni "Madam, your breakfast". En käsitä sen järjen juoksua! Ensinnäkin aamiaisaika on 9.30 asti ja olen aina mennyt sinne ajallaan. Olin kyllä kuullu muilta, et ne soittaa aamupalalle jos ei yheksään mennessä ole ilmaantunut ja mää olin vielä varsin selvästi sanonu niille edellisenä päivänä, et oon tosi kipee... No joo sit mä aattelin kerrankin käyttää palvelua hyväks (ku oon huomannu, et monille intialaisille kiikutetaan aamupalat ja välipalat huoneeseen) Sanoin niin selvästi ku mahollista, et olen tosi kipeä ja haluaisin saada aamupalan huoneeseen, toistin HUONEESEEN. Vastauksena aina niin tuttu Jees, Jees, Madam Jees, Jees. Kerroin myös, että haluan tällä kertaa ainoastaan paahtoleipää ja munakasta teen kanssa. Jees, Jees, Madam, Jees, Jees. Jees, jees ajattelin minäkin ensimmäiset puoli tuntia ja jatkoin sitten unia. Ei se ollut mennyt jakeluun, vaikka nuo muut vaihtarit sano, et yleensä ne tuo omatoimisesti jotain aamupalaa huoneeseen, jos ei ilmaannu paikalle. Mulla oli päässä sen verran korkeat lämpötilat, joten totesin, et hapankorput ja tuoremehu riittää mulle varsin hyvin. Ainakin, jos olisin lähtenyt portaita pitkin yrittämään alakertaan, olisin pökrännyt viimeistään 1,5 kerroksen kohdalle. Tänään mulla oli jo sen verran vahvempi olo, et päätin yrittää aamupalalle alakertaan. Siellä sitten sanoin kymmenen kertaa, etten ota intialaista mössöä ja se meni lopulta jakeluun, mut sanoin ehkä vaan kolme kertaa etten halua munakasta, sillä se kuitenkin ilmesty eteeni kera tuoremehun, vaikka pyysin ainoastaan paahtoleipää ja teetä! Mä kyllä ymmärrän kaikkia, jotka ei osaa englantia ja annan heille täyden tukeni, ku omaki kielitaito on mitä on, mutta se iloinen Jees, Jees alkaa pikkuhiljaa turhauttaa, kun mikään ei ole mennyt kuitenkaan jakeluun. (ainakin kuumehoureessa positiivusuus alkoi rakoilla). Mä oon muutenki noitten tarjoilijoitten mielestä aamupalalla ehkä maailman oudoin, ku syön niin vähän. Mä en kertakaikkiaan kykene syömään kymmentä idliä keiton kanssa (Idlit = riisi- ja linssijauhoista valmistettuja valkoisia "pesusieniä", jotka ei maistu millekään). Kahdenkin alas saaminen tekee joinakin aamuina tiukkaa. Enkä haluais jättää ruokaa tähteelle, mutta kun pyytää kolmea ja näyttää varmuuden vuoksi sormilla ja saa silti viisi, ni ei siinä auta muu ku jättää 2,5 idli-kakkaraa lautaselle. Tää nyt oli vaan yks esimerkki ja idli-päiviä on onneksi vaan n.kerran viikossa :) Sit tarjoilijapoka kysyy surullisena, Madam, etkö tykännyt ruuasta? Ja siihen minä kohteliaisuuttani vastaan, tykkäsin kyllä, mutta toistan saman lauseen vielä kahden kuukaudenkin jälkeen... I´m sorry, en edelleenkään pysty syömään aamulla niin paljon. (ainakaan idlejä tai sipulilettuja). Sitten tänään aamulla tuo eilinen herättäjä tuli petettynä sanomaan, ikäänkuin selitystä vaatien, Madam, soitin sulle eilen.?. Niin, totisesti soitit! Ois ollu kiva saada hänet ymmärtämään, että odotin kyllä aamupalaa, mutta kun olin sanonut, että olin tosi kipeä ja sain vastaukseski niin perin tutut Jees, Jees, päätin antaa olla... Ehkä me länsimaiset ollaan vaan niin perin hankalia asiakkaita, et intialainen kouluja käymätön palvelijapoika ei aina ymmärrä, miten meitä pitäisi miellyttää, vaikka se selvästi kaikkensa yrittää :)

Mun pää alkaa vissiin ainakin olla kunnossa, ku tekstiä syntyy, vaikka piti vaan muutama sana näpytellä. Ja pystyn istua jo näin kauan koneen ääressä, Jee! Vois kohta yrittää syömistä ja jos se ei aiheuta ongelmia, niin vois olla haaveissa päästä huomenna kouluun. Kyllähän sitä sängyn pohjalla monenlaisia matoja ja ötököitä sisäänsä kuvitteli, mutta jospa tää olis ollu vaan jotain ihan tavallista tautia, ku ei tää oikeen ruokamyrkytykseltäkään vaikuttanu. Vaihteeksi vähän synkeämpää tekstiä, mutta älkää huolestuko, mää voin jo vallan mainiosti!

Sänky, jossa on asuttu toista vuorokautta putkeen ja yritetty pitää täkki kahden irrallisen lakanan välissä, kehnoin tulksin..