Keralan kauneutta katselemassa

Mahtava viikko Keralassa takana. Voi sitä luonnon kauneutta! Tuntuu, ettei löydy sanoja kuvailemaan niitä kaikkia viikon aikana kertyneitä ihania kokemuksia, eikä tiedä mistä päästä kertomisen aloittaisi. Ehkä tällä kertaa kuvat puhuvat enemmän, kuin tuhat sanaa... Muistot on tallessa syvällä sydämessä! Nautin niin kovasti olosta Keralassa, kun näki kokoajan vihreää ympärillä. Suunnattiin ensin Palakkadiin, sen meidän managerin kotikylään ja hän kierrätti meitä kaksi päivää lähiympäristössä. Mä en osannut ku hymyillä koko ajan, kun olo oli niin onnellinen niissä maisemissa. Siinäkin vaiheessa, ku muilla suomalaisilla alko pinna kiristyä muutoksien ja epätietosuuden keskellä, mua enemmänki nauratti tilanteiden koomisuus. Hei, me ollaan Intiassa ja täällä muutokset ja odottelu kuuluu asiaan! Ihanan rauhallista aluetta Bangaloreen verrattuna ja niin aitoa intialaista elämää kaikkialla. Vihreyttä, viljelmiä, vuoria ja aurinkoa, mutta ihmisten ystävällisyys taas ylitse kaiken muun. Sieltä ihmisten kodeista jäikin ne rakkaimmat muistot. Tuolle alueelle harvemmin eksyy turisteja, joten vilkuttaa sai vuorotellen lapislle ja aikuisille, mutta tuollaisissa paikoissa sitä aidointa Intiaa juuri näkee, kun ei ole turismin mukana tuomia lieveilmiöitä. Vielä kun meillä oli paikallinen opastus, niin päästiin paikkoihin, mihin ei etes itse löytäisi. Kahtena päivänä ahtauduttiin koko 6 hlön sumalaisporukka, managerimme ja kuljettaja maasturiin ja suunnattiin kohti tuntematonta. Noiden kahden päivän aikana oppi kyllä taas monta kulttuurien välistä eroavaisuutta ja koeteltiin myös suomalaisten kärsivällisyyttä monin tavoin, mutta unohtumaton reissu kaikin puolin! Esimerkiksi yhdeksän tunnin junamatkan jälkeen saavuimme puoli kahdelta yöllä Palakkadin asemalle, jossa meidän managerin piti olla vastassa. Ketään ei näkynyt missään, eikä hän vastannut puhelimeen. Lopulta tunnin odottelun jälkeen hän heräsi vimein puhelimen ääneen. Asemalla hän oli n. 1,5 h puhelinsoiton jälkeen. Aamuviideltä oltiin sitten hotellilla pääsemässä viimein nukkumaan, eikä hän millään  ymmärtänyt miksi ihmeessä halutaan lähteä liikkeelle vasta yhdeksältä, kun Keralassa on niin paljon nähtävää. (Niin meihän oltiin saatu nukkua koko pitkä junamatka! Niin intialainenhan nukkuu ihan missä vaan, mihin kellonaikaan vaan, kun tilaisuus koittaa, mutta kaikki suomalaiset ei pysty samaan...)

Ensimmäisenä aamuna tämä hotellimme omistaja kutsui meidät kotiinsa syömään. Käsittämätöntä, millä ilolla hänen äiti ja isä ottivat meidät vastaan pieneen ja yksinkertaiseen kotiinsa ja tarjosivat Keralan erikoisuuksia. Koko talon pinta-ala oli ehkä kolmisenkymmentä neliötä, mutta kukaan ei valitellut tilan puutetta. Banaani ja kookos riisin ohella muodostavat hyvin pitkälle Keralan perinneruoat ja rannikolla tietysti lisäksi kalaruoat. Banaania saatiinkin reissun aikana hyvin monessa muodossa. Keitetyt banaanit aamupalalla oli mm. melko eksoottinen kokemus.  Perinteinen keralalainen ruoka syödään banaanin lehdeltä ja siitä sitten pistellään oikealla kädellä riisiä ja sooseja suuhun. Ihmeen hyvin sitä on oppinut leivätkin repimään pelkkää oikeaa kättä käyttäen ja tämän viikon aikana oppi jo aika taitavaksi sormilla syöjäksikin. (Vasenta kättä pidetään täällä epäpuhtaana, eikä sitä saisi käyttää syömiseen) Täällä Bangaloressa turisti saa yleensä vähintäänkin pyydettäessä lusikan, mutta Keralassa piti ottaa oma pikku kätönen aktiivisempaan käyttöön :) Oikeastaan Keralalainen ruoka on aika hyvää, varsinkin kun se ei ole ihan yhtä tulista kuin etelä-intialainen perinneruoka, mutta riisin määrään meinaa kyllä välillä tukehtua.

 Tämä meidän managerimme äiti ei olisi millään päästänyt meitä lähtemään ja kyyneleet silmissä toisemme hyvästeltiin. Yhteistä kieltä ei ollut muuta kuin I´m very happy ja thank you, joita tuo ihana äiti toisti uudestaan ja uudestaan. Iloinenhan minäkin olin, mutta se ylitsevuotava ystävällisyys ventovierasta kohtaan tuntui itsestä niin käsittämättömältä. Sieltä ajeltiin sitten halki kookospalmumetsien, riisipeltojen ja banaaniplantaasien erääseen luonnonpuistoon, missä oli tarkoitus mennä tiikeri ja norsusafarille. Kaiken vehreyden taustalla kohosivat utuiset kukkulat. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan nähty tiikereitä ja norsuja, sillä tultiin paikallee puoli tuntia liian myöhään. Yleensä täällä pääsee puhumalla ja rahalla tämmösistä tilateista, mutta nyt ei mikään auttanut, vaikka kuinka autokuski ja manageri yritti vuoron perään käydä herrojen juttusilla. No ei se reissu hukkaan mennyt, kyllähän me nähtiin vaikka mitä, mutta oppaamme oli tietysti kovin pettynyt. Apinat kyllä tuli ilomielin meitä tervehtimään ja ne oli kyllä vekkuleita kavereita kaikkine temppuineen.

Toisena aamuna lähdettiin liikkeelle jo seitsämältä aamulla ja suunnattiin kohti Nelliyampathy Hillssiä. Mahtavia maisemia tietysti. Aina välillä pysäytettiin jeeppi ja purkauduttiin ulos autosta ihailemaan luonnon ihmeitä. Pian saatiinkin apinoista kavereita, varsinkin kun kuskilta löyty niille aina jotain hyvää tarjottavaa. Pitikin pitää auton ovet ja ikkunat visusti kiinni tai oltais saatu ne seuraksi kotimatkalle :) Kyllähän ne maisemat lumosi itse kunkin ja luontokin oli suurimmaksi osaksi puhdas roskista. Täällä vuoristossa nähtiin myös kahviviljelmiä ja kahvipensaita kasvoi tien varressa metsässä aivan huipulle saakka. Loppumatkaksi huipulle meidän piti vaihtaa pienempään jeeppiin ja kyllä tie olikin sellaista kynnöspeltoa, etten ole ennen sellaista kokenut, vaikka melko huonoilla teillä olen täälläkin matkustanut. No kuljettaja ei ollut ensikertalainen niillä poluilla ja vaikka matka olikin melko hidas ja vaivalloinen niin kyllä kannatti odottaa. Huipulla syötiin eväät ja lähdettiin paluumatkalle. Sitä ennen käytiin kyllä melkoinen väittely siitä, minne roskat laitetaan. Lopulta tehtiin niin, kuin minä sanoin, eikä muoveja jätetty luontoon, mutta todennäköisesti ne pääty sinne kuitenkin, heti kun mä en ollut näkemässä. Minusta se on niin järkyttävää! Ihmiset pilaavat omaa tyhmyyttään niin kauniin luonnon roskaamalla, eikä paikalliset ymmärrä yhtään, et asian voisi tehdä myös toisin. Muka eläimet syö tähteet ja köyhät asukkaat korjaa loput pois, vaikka kaikki tietää, ettei lehmät ole ikinä muovia ravinnokseen syönyt. Surullista...

 

Vielä raakoja kahvipapuja

Sitten meillä oli yksi lepopäivä ennen häitä. Ymmärrettävistä syistä sulhasella oli muutakin tekemistä, kuin kierrättää turisteja ympäri pitäjää. (Tosin hän oli itse meidät tänne järjestänyt, eikä meiltä suunnitelmien suhteen paljon mielipidettä kysytty, mikä myös osittain hämmensi suomalaisia, vaikka oltiinkin iloisia kaikesta näkemästämme ja kokemastamme) No kuitenkin hän pyysi meitä käymään kotonaan vielä lauantaina. Kieltäydyimme kohteliaasti ja selitimme, että ei me voida tulla vaivoiksi enää, kun arvattiin et siellä on talo täynnä sukulaisia. Kuitenkin silkkiostoksilla ollessamme törmättiin sulhaseen ja sen kaveriin, jotka miihaili kaikessa rauhassa kaupungilla. Minun oli sitten ikäänkuin kaikkien puolesta uhrauduttava ja lähdettävä tapaamaan sulhasen äitiä, joka olisi halunnut minut vielä yöksikin heille häiden jälkeen. Kuten olin arvannut talo oli tupaten täynnä väkeä. Vähintään saman verran oli väkeä, kuin talossa neliöitä, mutta ei ne onneks kerralla kaikki sisällä ollut. Siellä oli kaikki työntouhussa ja minä tupasahdin sinne kaiken härdellin keskelle... Huh, huh, mutta kyllä se olis ollu lähellä katastrofia jos me kaikki 6 suomalaista oltais sinne pölähdetty päivälliselle, kuten meitä kutsuttiin. Minulle esiteltiin kaikki sukulaiset vuoronperään, mutta en kylläkään enää muista kuka kukakin oli. Sukulaisista kukaan ei osannut englantia, joten se kommunikointi oli melko jännää... Mukava oli pistäytyä, mutta huokasin helpotuksesta, kun vierailu viimein päättyi ja kukin pääsi jatkamaan omia kesken jääneitä askareitaan. Mutta voi sitä rakasta äitiä, kun se onnesta itkien taas hyvästeli minut ja pyysi hartaasti käymään toistenkin. Sitten matkasin hiukset hulmuten moottoripyörän kyydissä takasisin hotellille. Kyllähän minä nautin siitä vauhdikkaasta kyydistä halki vehreiden riisipeltojen, mutta kyllä mua myös pelotti melkoisesti.

Piparjuuripelto

Sunnuntaiaamuna sitten koitti odottamamme Intialaiset häät. Täällä häärituaalit kuulema vaihtelee n. 50 km välein, eli joka alueella on vähän omat juttunsa. Hääkutsussa luki, että häätilaisuus alkaa läheisellä temppelillä 8.30 ja seremonia kestää 9 - 10. Varmistettiin vielä edellisenä iltana, et moneksiko tullaan ja käskettiin tulla yhdeksäksi. Suomalaisittain oltiin tietysti paikalla varttia vaille, eikä ketään näy missään. Tai siis näkyi ihan tavallista väkeä, jotka kävi temppelillä rukoilemassa. Siellä oltiin ja ihmeteltiin, ollaanko oikeessa paikassa, mut mää vakuutin et mulle näytettiin eilen juuri tämä temppeli hääpaikaksi. Sit ku oltiin 45 min odoteltu ja porukka alko hermostua ja ennenkaikkea hikeentyä auringon kivutessa yhä korkeammalle soitettiin lopulta yhdelle managerimme kaverille, joka oli pestattu meidän oppaaksi. Hän sanoi tulevansa vartin päästä ja tulikin tunnin sisällä. Häneltä saimme kuulla, että hääkutsussa oli virhe ja häät alkaakin vasta 11.30... Voisko mikään olla enää intialaisempaa??? No kyllähän sitä väkeä sitten yhdentoista maissa alkoikin saapua paikalle.

He saivat lopulta toisensa! Melko vähillä rituaaleilla loppujen lopuksi selvittiin. Vihkisormusta täällä ei käytetä, vaan hääpari pujotti toistensa kaulaan kukkaseppeleet ja sulhanen pujotti morsiamensa kaulaan useita kultakoruja. (Täällä naisen arvokkuus määritellään melko pitkälle kultakorujen määrällä). Sitten pari kiersi käsi kädessä semmosen patsaan ympäri. Tämän jälkeen naiset meni temppelin sisälle rukoilemaan. Tuo sulhasen äiti hakeutui kokoajan minun seuraan ja kiskoi mua kädestä joka suuntaan ja työnsi eturiuhoille joka paikkaan. Niin ja tuolla juhlapaikallakin meidän piti istua kaikkein etummaisessa rivissä... Meidän piti antaa häälahja ensimmäisenä ja kaikessa oltiin tietysti huomion keskipisteenä heti hääparin jälkeen. Siellä törttöiltiin oikeen porukalla ku ei tiietty, mitä olis kuulunu tehä. Muut onnitteli hääparia mm. syöttämällä niille jotain riisivelliä lusikalla. Sitten syötiin perinteinen keralalainen ateria banaaninlehdeltä ja loppuaika olikin vapaata oleskelua.

Minä olin suurimman osan ajasta vapaa-ajasta kaikkien lapsukaisten ympäröimänä. Taisi joukossa kyllä olla osa melkein minun ikäisiäkin, mutta ne kun on täällä niin pienikokoisia ni niitä äkkiä luulee nuoremmiks. Minäkin, joka olen Suomessa aina lyhimmästä päästä olen täällä monia naisia yli päätä pidempi. Kai se johtuu osittain minusta itsestäkin, että juttukavereita riittää... Ne on niin ylen onnellisia kun uskaltavat kysyä "What´s your name?" ja Which country? ja kättely saa naamat loistamaan entistä kirkkaammin ja vielä jos pääsevät valokuvaan, niin sekös saa hymyn ujoimmankin naamalle. Ni voisko niille olla hymyilemättä? Hymy ei maksa mitään, mutta antaa paljon, eikä tee antajaansakaan köyhemmäksi... Toki noilla turistialueilla monet lapset on opetettu kysymään heti Please, anna yksi kynä ja jos sanoo, ettei ole, ne kysyy karkkia, jos sitäkään ei ole ne kysyy kolikkoa, mutta tyytyvät sitten lopulta pelkkään hymyyn :)

Päivän kuumimmiksi tunneiksi mentiin hotellille lepäämään ja juhlat jatkui sitten illemmalla sulhasen kodin lähellä. Siellä ei ollut mitään ihmeempää ohjelmaa. Valokuvausta ja hyvää ruokaa. Ja sitten taas oleiltiin ja minä juttelin pikkulasten ja vähän isompienkin kanssa ja sitten sulhasen äiti taas veti mua johonkin suuntaan... Toivottavasti se on tuolle morsiamelle yhtä hyväsydämminen, kuin minua kohtaan, niin sillä on varmasti hyvä olla. Se muuttaa reiluksi kuukaudeksi sulhasen kotiin asumaan ja muuttaa sitten vuoden vaihteessa Bangaloreen. Suurimmaksi osaksihan nämä avioliitot täällä on edelleenkin järjestettyjä.

Väki siinä teki lähtöä ja yks nainen tuli sitten kysymään, että voisinko tulla käymään heillä kylässä ihan lähellä. No mikäs siinä, minähän lähdin kun niin kovasti pyydettiin ja ystävällisyys oli kyllä niin ylitsevuotavaa jälleen... Loppujen lopuksi kävin sitten kahdenkin perheen vieraana samassa pihapiirissä. Nää oli selvästi varakkaampia ja mulle esiteltiinkin et toisen naisisen mies on poliisi ja niillä olikin melko iso ja hieno talo. Ei sitä voi ymmärtää miten täällä ihmiset voi tulla lyhyestä vierailusta niin onnelliseks ja kaapin kätköistä kaivetaan karkit ja keksit esille. (Tosin niitä tarjotaan aina vaan vieraalle, vaikka paljon mielummin antaisin ne herkut siinä vieressä katsovalle lapselle.) Ja sitten jokainen halus antaa mulle jonkun lahjan läksiäisiks ja sanoi: "Tämä on lahja sinulle, jotta et unohda minua koskaan". Eikä näitä ihmisiä kyllä voikaan ikinä unohtaa.  Mulle tuli ihan nolo olo, ku eihän mulla ollut niille mitään viemistä. No saivat ne sitten maistaa suomalaista jenkki-purkkaa, ei mun laukusta muuta löytyny. Ja vielä viimeisiksi sanoiksi jokaisen suusta kuulin, että sitten kun seuraavan kerran tulet Intiaan niin please, tule käymään! Liian äkkiä tuli pimeää ja piti lähteä takasin juhlapaikalle, missä muut vaihtarit mua jo odotti.

Maanantaina matka jatkui kohti Keralan rannikkoa. Lonely Planetin perusteella suunnattiin Cherai beachille. Olihan siellä hiekkarantaa yli 30 km, mutta edullista majapaikkaa ei löytynyt millään ja jotenki olo ei tuntunu yhtään kodikkaalta olla yhtäkkiä turistien ympäröimänä. Pääsihän siellä toki uimaan ja se oli mukavaa ja kivahan sitä beachiä oli tallustella vedessä kahlaillen ja rapujen vikkelyyttä ihmetellen. Rannalla vipelti nimittäin kokoajan pikkusia rapuja, jotka kaivautuivat hetkessä hiekkaan tai pujahtivat valmiiseen koloon. Sattuipa silmään yksi isompikin otus, joka otti kyllä äkkiä jalat alleen, jos liian läheltä yritin kuvata... Se hyvä puoli kyllä, kun beachiä riitti silmänkantamattomiin, että löysi helposti alueen, missä ei ketään näkynyt misään ja pysty jättämään tavarat rauhassa rannalle uinnin ajaksi.

 Puolilta päivin, kun piti luovuttaa huoneet lähettiin jatkamaan matkaa kohti Allepey: tä. Oikeestaan se päivä meni taasen  matkustaessa ja majapaikkaa etsiessä. Todettiin, et pitää valita paikka, mitä ei mainita Lonely Planetissa, jos haluaa nähdä muitakin ku turisteja. Majapaikasta varattiin sitten päivän kanoottireissu Backwatersseille. Keralassa on yhteensä 900 km näitä kapeita vesireittejä, jotka on tehty kauan ennen autoteitä. Yksi isoimmista turistibisneksistä on houseboatit, tämmöset asuntolaivat, joilla turistit pääsee vuorokaudeksi vesille. Me haluttiin ottaa ympäristöystävällisin ja perinteisin vaihtoehto, kanootti. Olihan se jotenkin aivan ihmeellistä nähdä ne talot vieri vieressä aivan vesirajassa ja siellä äidit pesemässä pyykkiä ja astioita rannassa. Monen perheen ainoa kulkupeli oli pikkuinen kanootti. Suurin osa saa elantonsa kalastuskella ja riisin viljelyllä. Seutu on matalaa ja vettä on paljon ja lähellä, joten hyvää juuri riisin viljelykselle. Pellot olikin oikein isoja peltoja, eikä mitään pikkusia plänttejä ja jossakin näin jopa puimurin tapaisen. Menomatkalla käytiin aamupalalla ja paluumatkalla lounaalla meidän melojan kotona. Saatiin maistaa mm. jälleen uusia kookoksesta valmistettuja Keralan herkkuja. Unohtumaton päivä! Alkumatka aamulla ja loppumatka takaisin keskustaan taitettiin sitten pienten koulustapalaavien lapsukaisten ja muiden alueen asukkaiden kanssa vesibussilla isompia väyliä pitkin. Ajatella, montako sataa turistia siellä käy vuosittain ihmettelemässä, mutta tämä kaikki on aivan arkipäivää monelle keralalaiselle.

Paljon unohtumattomia kokemuksia tallentui muistojen lokeroihin tältä Keralan reissulta. Yksi isoimmista haaveista jäi kuitenkin toteutumatta. En nähnyt niitä valtaisia teeplantaaseja... Olin lukenut, että niitä näkee näitten backwatersien varrella, mutta kuulinkin, että niitä on sisämaassa päin. Aluksi olin aikeissa lähteä sinne, mutta taas olisi mennyt päivä matkustaessa ja toinen päivä takas ni jäi nyt tämä yksi haave toteutumatta. No onneksi niitä maustekauppiaita oli myös täällä Alappuzhan kaduilla, niin se vähän lohdutti. Meidän majapaikasta suositeltiin yhtä vähän kauempana sijaitseva Marrari Beachia ja päätettiin viimesenä päivänä käydä katsastamassa se. Ja se olikin sitä, mitä luvattiin. Silmänkantamattomiin valkoista hiekkaa, palmuja rannalla, riitävän loivat aallot ja hyvä uida. Siellä aalloissa kelluen kuluikin melkeen koko päivä. Merivesi oli pakosti ainakin 30 asteista, sillä se oli ihan käden lämpöistä. Päivät Keralassa oli niin kuumia, että meressä asui kyllä mielellään. Siellä kyllä tuntui siltä, että voi kun ei tarvitsisi palata takaisin pölyiseen Bangaloreen. Eilen illalla jätettiin kuitenkin Kerala taakse ja tänään aamulla oltiin perillä Bangaloressa. Täällä oli ihan pilvistä ja tuli jopa vähän kylmä aamulla kun oli viikon ollut Keralan kuumuudessa. Nyt onkin sitten muutama päivä aikaa levähtää ja valmistautua ensiviikon kouluviikkoon. Ajatella, että tasan kuukauden päästä saavun Suomeen jouluviikon tohinaan. Mennyt aika kyllä tosi nopeesti ja tulee vielä kiire loppua kohti...