Seikkailua Bengalurun keskustassa, ilman kenkiä

Lähdettiin aamusta seikkailemaan Bengalurun keskustaan ja katsomaan, mitä sieltä löytyis ja ennenkaikkea löydettäiskö sinne. Hotellin omistaja oli sanonut meille, et sinne pääsee bussilla ja numerokin oli tiedossa. Hän ei ollut kumminkaan paikalla silloin, kun oltiin lähdössä, joten ei voitu kysyä tarkempia ohjeita. Bussipysäkillä sitten eräs poika kuitenkin vakuutti myös eräällä toisella bussilla pääsevän perille. Varmistettiin vielä kuskilta ja kaikki vakuuttivat, että joo, joo, kyytiin vaan. Sit ku lipun myyjä tuli kohdalle, meidän vieressä istuva mies sanoi, et eihän tällä pääse... Siinä sitä taas oltiin, kenenkään sanomisiin ja varmoihin vakuutuksiinkaan ei voi luottaa. No oltiin kumminkin menossa oikeeseen suuntaan ja meille sanottiin, et päästään toisella bussilla sitten eteenpäin. Jäätiin sit pääteasemalla pois, mutta eipä se jatkoyhteyden löytyminen niin yksinkertaista ollutkaan. Ensinnäkin, kun astuin bussista pihalle, minulta hajosi toinen kenkä. Kyllähän ne olikin ollut käytössä jo kokonaiset 3 päivää. Lähdettiin siis etsimään kenkäkauppaa, mutta kuinka ollakaan, mistään lähistöltä ei löytynyt yhtään kenkiä myyvää kojua, vaikka niitä yleensä on joka kulmalla. Kävely oli jonkin verran haastavaa, sillä varvassandaalit ei kovin hyvin pysy jalassa, jos toisen puolen remmi on poikki. No keksin lopulta jonkinlaisen patentin hiuspinnin avulla ja sain jotenkin raahattua kenkää mukana. Lopulta palasimme tyhjin käsin takaisin bussiasemalle, sillä täällä kyseisessä paikassa ei ainakaan ollut mitään nähtävää. Siinä sitä sitten oltiinkin. Busseja meni ja tuli, mutta kukaan ei tiedä, millä päästäis keskustaan, eikä sitä tietenkään lue missään. Lopulta ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin mennä loppumatka riksalla. Riksa poikkesi matkalla tankille ja todettiin, et nehän kulkee nestekaasulla. Päästiin riksalla erään ison puiston reunaan, eikä mulla edelleenkään ollut kenkää... Puistossa oli sen verran siisti kivetys, et siinä pysty kulkee avojaloin, mut siitä eteenpäin piti taas raahustaa sillä kengänromulla, missä ei ollut enää paljo pohjaakaan jälellä, ku olin raahustanut sillä menemään. Niillä saastaisilla kadunvarsilla olisi vähintäänkin saanut lasinsirun jalkaansa jos ilman kenkää olis yrittänyt. Teiden ylitykset ja liikenteessä sooloilu on haastavaa ihan kakskenkäsenäkin, varsinkin ku tuolla kesustassa oli vielä huomattavasti enemmän autoja, kuin majapaikkamme ympäristössä. Jossain vaiheessa eräs ihana nainen kuitenkin huomasi tuskani ja lahjoitti "saristaan" yhden hakaneulan, jolla sain kengän jotenkuten kasaan. Oli tainnut itse joutua joskus samaan tilanteeseen.... sen verran paljon noita rikkinäisiä naisten lipokkaita teiden varsilla näkyy, et en tainnut olla ensimmäinen pulaan joutunut. Tunnen vieläkin erittäin suurta kiitollisuutta tuota huomaavaista intialaista kohtaan. Sitten meidät poimikin kyytiin eräs riksakuski. Keskustan alue ei ollutkaan mikään yksiselitteinen juttu, eikä yhtään tiietty, mihin pitäis mennä. Tää risakuski tarjosi kiertoajelua melkeen ilmaseks ja sorruttiin kyytiin. Sanoin kyllä jo lähtiessä, et saadaan nyt sitten kiertää kaikkien kaverien liikkeet ja niinhän siinä kävi. Se kuletti meitä aina vaan uuden putiikin luo ja käski mennä sisään. Viimeseen se tuli itsekin kaupaamaan, eikä meinattu millään päästä kaupasta pois, ku ei haluttu ostaa mitään. Siinä vaiheessa oli jo niin kova nälkä, että näköä haittasi ja lopulta saatiin riksakuski ymmärtämään, et ei haluta käydä enää yhdessäkään syrjäkatujen liikkeessä, vaan hänen pitää viedä meidät jonkun ostoskadun reunaan. Minähän riensin sitten heti ensimmäiselle kenkäkojulle, mutta eihän sieltä meinannut löytyä sopivaa millään. Mä oon aina luullut et mulla on suht pieni jalka (37), mutta ei sittenkään... Oikeen kokosia kyllä löytyy, mut ne on toivottoman kapeita ja vähintäänkin mun jalkapöytä on liian korkea. No yhet sitten löyty, vaikka ne ei nyt mitkään kummoset ollutkaan ja ostin ne. Mutta sitten ne ongelmat vasta alkokin... Eihän ne pysyny mulla ollenkaan jalassa... Seisoessa ne oli ihan sopivat, mut todellisuudessa liian isot. Kun vaihdoin ne sitten jalkaan ja lähdin kävelemään ni mun molemmat jalat luisu pois kengistä. Niillä ei päässyt kertakaikkiaan mihinkään. Aina kun pysähdyin ja työnsin jalat kunnolla kenkiin ja astuin muutaman askeleen niin varpaat olivat kengän puolivälissä ja kantapäät kadulla.  Kengät oli tarkotettu pitemmälle ja matalammalle jalalle, kuin minun. Olin siis jälleen ilman kenkiä. Pääsin kuitenkin nilkuttamaan kenkineni läheiseen ravintolaan ja tilattiin listalta intialaiset Tika Masala-annokset. Ja saatiin sitten niin tuliset annokset, että meinas henki lähtee... Vaikka aurinko paistoi tänään kuumasti pilvettömältä taivaalta, niin päivän kuumin hetki oli kyllä tuon ruoka-annoksen parissa. Huh, huh, naama tulipunaisena, hikikarpalot pitkin naamaa valuen sekä silmät kyynelissä ja nenä vettä vuotaen pistelimme ruokaa suuhun, joten ei mikään ihme, että herätettiin hilpeyttä henkilökunnan keskuudessa. Omistajarouva kyllä lupasi, että voidaan ensi kerralla pyytää tilatessa miedompaa :) Oli kuulema meinannut varoittaa etukäteen... Kai me niin itkusilta vaikutettin, et meille tuotiin lohdukkeeksi pienessä kupissa jälkiruokaa.  Kaks pientä munkkipalloa keitettynä sokeriliemessä. Loppujen lopuks mun oli vaikeempi saada nuo äklö-makeet pallurat alas ku se tulinen soossi. Kun ravintolasta sitten päästiin, menin vastapäiseen kenkäliikkeeseen ja ostin lipokkaat, joissa oli kaiken varalta remmi myös takana. Lupasin myös kävellä loppumatkan avojaloin, jos vielä ongelmia ilmenee, mutta onnellisesti pääsin The Taverniin asti näillä uusilla lipokkailla. Jatkossa taidan kuitenkin luottaa vain noihin suomesta tuotuihin urheilusandaaleihin, vaikka kaikki paikalliset naiset kulkeekin lipokkaissa... Kello olikin edennyt tässä vaiheessa jo pitkälle iltapäivään, kun viimein päästiin niille kapeille kauppakujille. Missään ei kyllä taidettu käydä sisällä asti, sillä meillä oli työ ja tuska irrottautua katukaupustelijoista, jotka olivat aivan uskomattoman sitkeitä. Ei kertakaikkiaan meinannut mennä millään jakeluun, että minä en aijo ostaa maailmankarttaani Bengalurusta jne. Sydäntä riipaisi kuitenkin kaikista eniten ne pienet avojaloin kulkevat katulapset, jotka roikkuivat sitkeästi käsipuolessa ja joille ei kuitenkaan voi antaa mitään. Täällä on niin älyttömän vähän turisteja, joten kaikki kaupustelijat ja kerjäläiset hyökkäävät samojen ihmisten kimppuun ja kulkevat perässä vaikka kuinka ja kauan. Miten suunnattoman helppoa olikaan kävellä metallinpaljastimien läpi avaraan ostoskeskukseen ja katsella juuri sitä, mitä halusi, mutta saa sitten kanssa maksaa kaikesta ainakin tuplasti enemmän. Sitten olikin jo aika alkaa etsiä pääsytietä bussiasemalle, eikä etes tiedetty meneekö sieltä busseja Arekere Mico Layouttiin. Lopulta saatiin erään paikallisen avustuksella niin edullinen riksa kotiportille asti, että bussi jäi etsimättä. Olihan se melkoisen pakokaasun katkuinen 9 km, mutta helppo ja nopein kuitenkin. Nyt saatiin lähinnä ensisilmäys keskustan kaduille ja tarkempi tutustuminen jäänee tuleville kerroille.

Tässä kokki paistaa minulle Naan-leipää

Keskustan ammuille näyttää maistuvan myös jätekasojen antimet