Loppusanat

Niin hurahti 3 kk Intiassa, tuulen lailla ja blogin loppusanat ovat käsillä. Viikon verran olen ollut jo Suomessa ja nyt ollaan jo joulun pyhissä. Osa minusta on kyllä ihan vielä Intiassa, mutta toisaalta kotona on kaikki niin ennallaan, et tuntuu välillä, ku ei olis missään ollutkaan. Mä luulin et täällä olis ihan täys talvi, kun viikko ennen lähtöö olin saanut terveisiä lumimyrskyn keskeltä. Kieltämättä meinasi masentaa, kun Delhistä noustiin Suomen koneeseen ja kapteeni kuulutti, et Helsingissä on +3 ja vettä sataa. Sanoin matkakaverilleni, et lähden seuraavalla koneella takas. No oli plussakeleistä se hyöty, et tarkenin kohtuullisesti tätini luo, jonne vastaan tullut kotiväki oli unohtanut mun talvivarusteet. Ja onneksi täällä kotikonnuilla oli luntakin sen verran jäljellä, että viikossa kerkesi mukavasti leipomisen ja siivoomisen merkeissä virittäytyä joulutunnelmaan! Nälkä ei kyllä ole kerennyt tulla koko viikon aikana kertaakaan, on meinaan tämä Suomalainen ruoka maistunut pikkusen verran hyvältä ja vielä kaikki jouluherkut, Nam! Jos muutaman kilon pääsin vahingossa Intiassa laihtumaan niin on sitten sekin äkkiä korjattu takaisin :)

Viimeiset Intian päivät oli yhtä hässäkkää ja sanoinki meidän hotellin omistajalle, et mun olo on melkeen ku Suomessa, ku tuulispäänä saa juosta paikasta toiseen ja silti tuntuu, ettei millään kerkee tehdä kaikkea tarvittavaa. En yhtään tykkää tästä kiireen ja riittämättömyyden tunteesta, mutta äkkiä siihen taas tottuu, kunhan koulu pyörähtää tammikuussa käyntiin.

Mun luokka oli järkänny mulle yllätyksenä läksiäisjuhlat mun tokavikana pivänä ja se jäi kyllä unohtumattomana mieleen. Oli kakkua ja lahjoja ja ennen kaikkea ne kaikki ihanat ihmiset siinä ympärillä. Tuntui niin vaikealta ja haikealta jättää se kaikki. Pakkohan mun oli luvata et kahden vuoden sisällä palaan takaisin, jotta kerkeän nähdä vielä koko luokan koossa, mutta katsotaan nyt mihin aika ja rahat riittää... Jäähyväiset pitää aina jättää ihan liian äkkiä. Onneksi ne kaikki unohtumattomat muistot säilyy ikuisesti sydämessä ja on myös valokuvia muistoina monesta tilanteesta. Jäähyväiskorttiin oli kaikki kirjoittanut mulle jotakin ja sitä onkin pitäny tavata useat kerrat vielä täällä kotosuomessankin. Ei voi todeta muuta, ku kiitos ihanat ihmiset kaikesta ja toivottavasti näemme vielä. I miss you!

Tässä erään luokkakaverini kirjoitus:

Sun-shine
Staying in India worth
As here, people have the warmth!
Days are gone like the wind,
still a friend, would remember mind!
Hope we persist lifethrough in your heart,
People make world a heaven
devoid of any moral dirt!
Wish you a happy life ahead
with love, joy, dream & peace.
Life is good, to live in cheer
never do dread!

Tietyllä tapaa oli kyllä omanlainen kulttuurishokki palata takas Suomeenkin. 3 kk on niin lyhyt aika loppujenlopuks mut sitä oli tempauduttava niin täysillä mukaan tuohon intialaiseen elämään et kerkes kyllä tulla moni tapa jo tutuks. Kaikkee mitä tekee Suomessa tutulla ja toimivalla tavalla tulee vertailtua Intian vastaavaan. Ei oikeesti tarvii miettiä mitä suuhunsa laittaa, hanasta tulee ihanaa oman kaivon puhdasta vettä, voin tosiaan käyttää vasentakin kättä syömiseen, vessaan ei tarvii omia papereita mukaan, on niin hiljaista, onko tää liikenne oikeesti näin rauhallista täällä (mutta silti meillä on aina kiire johonkin ja joku hidastelee liikenteessä edessä ja liikenneympyrässäkin on hirvee ruuhka, kun aatonaattona on jopa 8 autoo jonossa ennen minua, koittakaahan nyt mennä siitä!), missä "tyyt, tyyt?", on niin puhdasta, ei yhtään ihmistä tai eläintä nukkumassa teiden varsilla, ja niin edelleen... listaahan voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Montako ystävällistä hymyä sitten näin kauppareissulla? Niin, ne taisi unohtua viimehetken joulukiireessä, kun kassajonotkin kulkivat niin älyttömän hitaastin ja tortut oli vielä leipomatta. Tulee semmosia välähdyksiä aina yht´äkkiä mieleen kaikkialla. Ja kun aukaisee päivän sanomalehden ja vilkaisee yleisön osastoa niin huomaa, että on meillä oikeesti melko hyvin asiat täällä Suomessa, jos ihmisillä ei oo muuta valituksen aihetta ku huutavat lapset ruokakaupassa tai maton tamppaus lauantaiaamuna, kun muut haluaisivat vielä nukkua. Koiran kakka kadun varressa tuntuu aika pieneltä ongelmalta, kun on elänyt hetken maassa, missä iso osa roskista päätyy suoraan kadulle ja saa varoa putoamasta jäteviemäriin. Mutta tosiasia taitaa silti olla se, että kohta sitä löytää itsensä siitä samasta valittajien joukosta "Miks taas on ruokana pinaattikalaa?", vaikka kuinka on ollut tyytyväisyyttä oppimassa ja on päättänyt olla kiitollinen kaikesta, ilmaisesesta opetuksesta ja muutenkin toimivasta yhteiskunnasta. Kun on päivittäin kulkenut niiden haisevien ja rähjäisten slummialueiden ohi ja katsellut kuinka telttaviritelmien ulkopuolella äiti keittää nuotiolla ruokaa pienille, laihoille, likaisille ja nälkäisille lapsillen ja miettii tulevatko kaikki kylläisiksi ja riittääkö riisiä vielä huomiselle aterialle, niin lukee päivän lehtiä ainakin hetken hieman erivärisin silmälasein ja ajattelen:  Voi, voi, kun mikään ei toimi, ainakaan riittävän hyvin. Tosiasiassa työtön suomalainen tienaa huomattavasti enemmän, kuin moni ankarasti töitä, kellon ympäri paiskiva intialainen. No kyllähän meillä eläminenkin maksaa monin verroin enemmän, mutta silti moni asia on minusta aika hyvin ja tasapuolisestikin täällä Suomen maassa.

Oletko viihtynyt Intiassa? ja Miksi tykkäät tästä maasta? oli niin yleisiä kysymyksiä. Ihmiset, ihmiset, ihmiset!!!! Elämän aitous! Värikäs kulttuuri ja niin moni juttu, joita ei osaa sanoin selittää...  Tottahan se on, että vaurauden lisääntyminen lisää myös välinpitämättömyyttä ja intialainen ei todellakaan ole välttämättä intialaiselle ystävällinen ja avulias. Mutta lämpimimmän vastaanoton ja ystävällisimmän hymyn olen kuitenkin saanut kodeissa, joissa moni aineellinen asia on puuttunut. On melko vaikeaa kuvitella Intiaan samanlaista tilannetta, kuin Suomessa bussipysäkillä kun kaveri totesi jotakin säästä vieressään odottavalle naiselle ja sai vastaukseksi ylpeän: "Anteeksi, tunnemmeko me toisemme?". Onhan meissä suomalaisissakin ihania, välittäviä ja ystävällisiä ihmisiä vaikka kuinka paljon, mutta liian usein parhaat puolemme jäävät kiireen ja oman edun tavoittelun varjoon, emmekä tiedä, mitä lähimmäisellemme oikeasti kuuluu. Kyllähän mua pidettiin Intiassa monta kertaa vähän reppanana, kun oli jossakin YKSIN. Intialaisten oli selvästi vaikeaa käsittää, että voin olla onnellinen ja nauttia siitäkin, että istuskelen jossakin YKSIN ja katselen vilkasta elämänmenoa. Suomalainen jopa kaipaa välillä omaa aikaa ja hiljaisuutta, kun intialainen taas kokee elävänsä kun on ympärillä ääntä ja ihmisiä. Kaikkihan riippuu siitä mihin on tottunut...

On ilo olla jälleen Suomessa ja nauttia elämästä täällä! Elämä kirjavassa maassa oli värikästä ja antoisaa sekä erittäin avartavaa, mutta koti on aina koti. Kirjavassamaassa-blogikin hiljenee tähän, kun arki lähtee taas liikkeelle Suomessa. Kiitokset kaikille blogin lukijoille! En tiedä paljonko teitä oli, mutta olen kuullut että aika moni ystävä ja tuttu oli käynyt kuulumisiani ja kommelluksiani lukemassa syksyn aikana. Toivottavasti osasin kuvailla kokemuksiani edes joten kuten ymmärrettävällä tavalla. Itsestä aina tuntui, ettei osaa sanoin kuvailla mitä ajattelee. Toivottavasti tämä Intian reissu saa vielä joskus jatkoa!

Rauhaisaa Joulun aikaa kaikille ja Onnellista Uutta Vuotta 2012